Kos­ss! Al­der Ego lyö le­vyn­sä tu­lil­le klas­si­ses­ti. Muu­ten men­nään mo­der­nis­min aal­lon­har­jal­la. Tapa luo­da uut­ta on pe­rin­tei­nen ja sil­ti free­si: mu­sii­kis­sa kans­sa­soit­ta­jien kuun­te­le­mi­nen ja kes­ki­näi­nen kom­mu­ni­koin­ti mah­dol­lis­ta­vat ins­pi­roi­van tu­lok­sen. Siel­tä, het­ken syn­nyt­tä­mis­tä soin­tiyh­dis­tel­mis­tä pil­kot­taa to­tuus.

Vas­taa­va tuo­reus vä­lit­tyy Béla Fa­ragón töis­tä. Mies­kuo­ro, so­lis­tit sekä inst­ru­men­tit jou­si­soit­ti­mis­ta si­ta­riin ja tab­laan kor­vaa­vat ta­va­no­mai­suu­det kut­kut­ta­vin ää­ni­ku­vin. Sak­raa­li­nen yh­dis­tyy avant­gar­deen ja et­ni­nen uni­ver­saa­lin ta­val­la, joka kieh­too kor­van li­säk­si miel­tä.

Va­paus ins­pi­roi­tua het­kes­tä ja sen sat­tu­man­va­rai­suu­des­ta vä­lit­tyy Tho­mas Bart­let­tin ja Nico Muh­lyn le­vys­tä. Ba­li­lai­sen se­re­mo­ni­a­mu­sii­kin ori­gi­naa­lit pil­kot­ta­vat pai­koin päi­vi­tyk­sis­tä, mut­ta muu­ten pai­no ase­te­taan tä­hän ai­kaan, men­neen ja mo­der­nin koh­taa­mi­seen.

Ylen stu­di­os­sa on tal­len­net­tu run­saas­ti mu­siik­kia, jota ei ole jul­kais­tu mis­sään for­maa­tis­sa. Svar­tin Jazz- ja Pop-Lii­sa-sar­jat jat­ku­vat uu­sil­la kym­me­nen lp:n otok­sil­la, te­ki­jöi­nä muun mu­as­sa Ed­ward Ve­sa­la, Piir­pau­ke, Ju­ha­ni Aal­to­nen ja Has­se Wal­li. Le­vyt tar­jo­a­vat hit­tien li­säk­si koh­taa­mi­sia muu­sik­ko­vie­rais­ta soo­ni­seen ris­ki­not­toon. Laa­tu­pu­ris­teis­ta löy­tyy­kin run­saas­ti unoh­tu­nei­ta eri­koi­suuk­sia, ku­ten Or­feus tul­kit­se­mas­sa Pink Flo­y­dia.

We Jazz elä­vöit­tää li­ve­jul­kai­su­jen ide­aa Ber­lii­nis­sä ää­ni­te­tyl­lä ko­ko­el­mal­la. Black Mo­tor, Bow­man Trio ja Jas­ka Luk­ka­ri­nen Trio tar­joi­li­vat Mo­narch-klu­bis­sa sekä uu­sia sä­vel­lyk­siä et­tä tuo­rei­ta so­vi­tuk­sia le­vy­te­tys­tä ma­te­ri­aa­lis­ta. Jäl­leen to­den­tuu väi­te, et­tä jazz on usein pa­ras­ta juu­ri ylei­sön edes­sä soi­tet­tu­na.

Puh­taal­ta pöy­däl­tä aloit­ta­mi­nen vir­kis­tää se­kin. Ki­ta­ris­tit Heik­ki Ruo­kan­gas, Hen­rik Hako-Rita, Juk­ka Ii­sak­ki­la ja Tuo­mas Pauk­ku ha­ke­vat ku­kin uu­sia tuu­lia. Mo­ni­lah­jak­kai­den muu­si­koi­den saun­di­tut­kiel­mis­ta uut­teu­tuu rin­nak­kai­sia ää­ni­maa­il­mo­ja, jot­ka vies­ti­vät sekä vä­li­neen et­tä vi­si­on rik­kau­des­ta. Mono and Di­a­lo­gu­es, Clocks and Clouds ja Scrip­ti­on pro­fi­loi­tu­vat­kin it­se­näi­sik­si saa­vu­tuk­sik­si kui­ta­tes­saan, et­tä inst­ru­ment­ti on ai­na vain vä­li­ne – tun­net­ta­han tek­niik­ka vä­lit­tää.

Macy Gray tun­tuu ope­roi­van sa­moin opein. Ras­pi­ää­ni am­men­taa uu­sim­mal­laan sou­lis­ta ja jaz­zis­ta. Tun­ne is­kee ki­pi­nää ja groo­ve kou­kut­taa. Sama pä­tee nuo­reen tu­lok­kaa­seen Ko­vacs. Hol­lan­ti­lai­sen ää­ni jää mie­leen roh­ke­an gen­re­ki­ma­ran ta­voin. Se mik­saa na­se­vas­ti vaik­ka­pa nou­se­vaan ame­rik­ka­lais­ni­meen The In­ter­net. Lo­si­lais­bän­din r&b­-jazz-hip­hop ve­to­aa mo­niu­lot­tei­suu­del­laan, ai­van kuin kol­lek­tii­vin al­bu­mi oli­si skan­naus vii­me vuo­si­kym­me­nien osin jo unoh­tu­neis­ta tyy­leis­tä.

Agen­da voi toi­mi kom­pas­si­na mo­nes­sa. Ode to Ma­ri­lyn (1973) oli elekt­ro­a­kus­ti­nen tut­kiel­ma, jos­sa tii­mi tek­niik­ka­vel­ho An­te­ro Hon­ka­ses­ta lyö­jä­gu­ru Ed­ward Ve­sa­laan tut­kai­li taa­juuk­sia in­nol­la. Vie­lä­kin idea kan­taa: ko­kei­lus­ta keh­key­tyy upea au­di­oe­lä­mys. Brötz­mann/Aal­to­nen/Ko­wald/Ve­sa­la ot­ti ti­lan hal­tuun taas freen kei­noin. Hot Lot­ta (1974) tu­pee­ra­taan ki­ha­roil­le jo int­ros­sa. Ne­lik­ko paah­taa kii­vaas­ti, ja ken kyy­dis­sä py­syy, löy­tää it­sen­sä lo­pus­sa ai­van uu­des­ta ti­las­ta.

Iro Haar­la pe­reh­tyi ää­ni­maa­il­mo­jen luo­tauk­seen Ed­ward Ve­sa­lan rin­nal­la. Työ on jat­ku­nut omi­na pro­jek­tei­na. Around Again sy­ven­tyy Car­la Bleyn mu­siik­kiin. Tri­o­le­vy ki­teyt­tää ti­lan­ta­jun ja si­säis­ty­neen mi­ni­ma­lis­min voi­man: näin hil­jai­suus­kin muut­tuu si­säl­lök­si.

Sperm harp­pa­si kau­as läh­tö­koh­dis­taan. Mas­sii­vi­nen bok­si kro­ni­koi mo­ni­tai­teel­li­sen un­derg­round-ryh­män vai­heet. Ydin­tä oli pro­vo­soin­nin ohel­la Pek­ka Ai­rak­si­sen säh­kö­mu­sii­kil­li­nen luo­taus. Se voi­maan­nut­taa niin ikään Åke An­ders­so­nin ja An­te­ro Hon­ka­sen työt. YLE:n ää­ni­tark­kai­li­ja­kak­sik­ko loi Rei­dar Sä­res­tö­nie­men maa­laus­ten au­di­o­vas­ti­neet pää­o­sin Moo­gil­la.

Tut­tua ku­vas­toa uu­teen va­loon vie­vät niin ikään Mátyás Szan­dai, Mat­hi­as Lévy ja Miklós Lukács. Trion Bartók-tul­kin­nat kaar­tu­vat ute­li­aas­ta avant­gar­des­ta mys­tiik­kaan, joka tuo mie­leen Pi­az­zol­lan tan­go nu­e­von draa­man. Kan­san­mu­siik­ki avar­tuu sen myö­tä maa­il­man­mu­sii­kik­si sa­mal­la kun kol­mik­ko avar­taa kä­si­tyk­siä cim­ba­lo­min kal­tais­ten inst­ru­ment­tien mah­dol­li­suuk­sis­ta hui­ke­al­la ta­val­la.

Tryg­ve Seim puo­les­taan tuo va­lo­kei­laan Suo­mea: hän sä­vel­si Hel­sin­ki Song­sin te­ok­set tääl­lä. Rum­pa­li Mark­ku Ou­nas­ka­ri, vi­ro­lais­pi­a­nis­ti Krist­jan Ran­da­lu ja nor­ja­lais­ba­sis­ti Mats Ei­lert­sen muo­vaa­vat sä­vel­lyk­sis­tä glo­kaa­lia klan­gia, jos­sa Poh­jo­la koh­taa il­mai­su­muo­don kos­mo­po­liit­ti­suu­den. Van­git­se­vas­ti.

Ko­keel­li­suus on kir­jat­tu myös KUU!:n dna:han. Je­le­na Kul­ji­ćin lau­lua muo­ka­taan sii­nä kuin Kal­le Ka­li­man ki­ta­ra­saun­dia. Kirs­kun­ta ja pau­ke ovat silk­kaa pun­kia jaz­zin kaa­no­nis­sa, sa­moin asen­ne: luo­vas­sa pro­ses­sis­sa kaik­ki käy.

Va­paus on kieh­to­nut Ta­kes­hi Ki­ta­no­a­kin: A Scene at the Sea (1991) poik­ke­si oh­jaa­ja–näyt­te­li­jän ai­em­mis­ta ve­ri­oop­pe­rois­ta joka suh­tees­sa. Lef­fan luon­to­es­te­tiik­ka vä­lit­tyy Joe Hi­sais­hin soundt­rac­kis­ta. Score kuu­los­taa pai­koin Sa­tien mi­ni­ma­lis­mil­ta, toi­si­naan taas Sa­ka­mo­ton ava­ruu­del­li­suu­del­ta – kau­nis­ta kaut­ta lin­jan.

Moi­sen ris­ki­no­ton rin­nal­la Led Zep­pe­lin kuu­los­taa tu­tun tur­val­li­sel­ta. Uu­si blu-ray-au­dio si­säl­tää soundt­rac­kin hit­tei­neen sekä nel­jä vi­de­o­näy­tet­tä iko­ni­ses­ta kon­ser­tis­ta. Jim­my Page ta­kaa päi­vi­tyk­sen au­tent­ti­suu­den: Moby Dick’kin kuu­los­taa koo­tun use­al­ta kei­kal­ta.

Sta­tuk­sel­la on kään­tö­puo­len­sa. Esi­mer­kik­si Wig­wa­min ja Pek­ka Poh­jo­lan vien­ti oli vin­haa kan­sain­vä­li­ses­ti­kin, mikä hei­jas­tui tuo­tan­toon ja hen­ki­löi­hin. Kun­ni­an­hi­mo ohit­ti kui­ten­kin ul­ko­puo­lis­ten vaa­teet, pai­neet taas löi­vät kii­laa ih­mis­suh­tei­siin ja psyy­kee­seen. Pro­ge­jä­tin ja bas­so­ken­raa­lin myö­häis­tuo­tan­to vies­tii, et­tei pe­rik­si an­net­tu sil­loin­kaan, kun maa­il­ma muut­tui ym­pä­ril­lä vaan lop­puun pai­net­tiin va­li­tul­la tiel­lä. Ja Wig­wam­han löy­si vie­lä uu­den alun, tu­lok­se­na kol­me al­bu­mia, jot­ka jul­kais­taan ryh­män 50-vuo­tis­juh­lan ni­mis­sä au­di­o­fii­lei­nä tup­la­vi­nyy­lei­nä.

Ai­kain ta­kaa kai­kuu Dy­lan­kin. Li­ve­ää­nit­teet 1962–1966 vie­vät kau­teen, jol­loin le­gen­daa vie­lä luo­tiin. Alun soo­lot edus­ta­vat vä­li­tön­tä folk-Dy­la­nia, myö­hem­mät The Band -sä­es­teet täh­teä lois­tos­saan. Lo-fi-laa­tu ei ve­ro­ta to­dis­tu­sar­voa: si­säl­tö pai­naa sen­kin edes­tä.